pohdittua

Maailmanlopun alku

Tiiättekö sen hetken katastrofileffoista joissa juuri ennen sitä kun tornado/hyökyaalto/jääkausi iskee on pettävän rauhallista? Mulla on vähän sellanen fiilis just nyt. Tytöt eivät oo napanneet päiväkodista nuhaa kummempaa eikä kumpikaan ei heitä mitään kilareita kun sinne päikkyyn pitää aamulla jäädä, päin vastoin. Aamulla hyvä kun itse ehtii juoda kahvinsa, kun tytöt jo roudaavat kenkiä eteisestä että joko mennään.

Oon ehtinyt myös käydä treenaamassa, ja töissä eikä siltikään mitenkään ahdista.IMG_7945

Koskahan sitä voi hengähtää että hyvinhän tää menee? Kun tytöt on rippikoulunsa käyneet?

IMG_7942

Tai kun kaikki Ison Pahan Suden ketkuilut on käyty läpi?

IMG_7943Kun typsyistä saa hyvän kuvan, siten että molemmat saa samaan kuvaan? :)

En tiiä, ressaan varmaan ihan turhaan. Että kun kaikki menee hyvin niin miksi pelätä että joku menee kuitenkin kohta pieleen? Vai onko tää vaan varsinaissuomalaisuutta että on vähän varuillaan?

Ajatuksia, joita eka työpäivä uudessa työpaikassa herättää

Miten löydän toisena päivänä enää omalle paikalle? Pitäisikö jättää karkkeista joku polku varmuuden vuoksi?
Mistä tästä läheltä saa parasta sushia?
Missä kerroksessa se kahvihuone olikaan? Tässä vai kerrosta alempana?
Jos istun tähän sähköpöydälle ja painan ylösnappia, jaksaako pöytä nousta?
Kehtaanko kokeilla edellistä?
Koska jään kiinni noloista hissiselfieistä kollegoille?
IMG_7761

Ootteko koskaan saaneet potkuja? Fuduja? Kenkää?

Minäpä oon. Viime perjantaina. Vieläkin ottaa ihan älyttömästi päähän. Ei niinkään se, että meni duuni alta. Mutta se, että ne mun mahtavat työkaverit meni. Meitä on nyt monta jotka ei lomien jälkeen pääsekään yhdessä lounaalle sinne intialaiseen tai sinne thaimaalaiseen mihin aina mentiin. Tai että keiden kanssa mä nyt arvon työpaikan ulko-ovella että niin pitikö mennä burgerille ja jos niin mihin koska siihen yhteen paikkaan ei mennä koska se on boikotissa. Kukaan niistä ei keitä mulle enää kahvia joka on enemmän keittoa kuin kahvia. Kukaan niistä ei huikkaa huomenta, eikä kukaan niistä sanoi huomiseen kun lähden toimistolta.

“Ei tämä oo henkilökohtaista.” “Älä ota tätä nyt henkilökohtaisesti.” No ei tää varmaan niinkon yritykselle oo henkilökohtaista. Mutta kyllä tää nyt mulle työntekijänä on. Sitä on joustanut kun on pyydetty, sitä on tehnyt enemmän töitä mitä olisi oikeastaan tarvinnut jotta asiakas sai vähän enemmän mitä halusi. Sitten kuitenkin tiukemmassa tilanteessa annetaan irtisanomisilmoitus käteen ja todetaan että ei tämä ole henkilökohtaista. No mitä tää sitten on? En mä jaksa yrittää ymmärtää miten yrityksellä on taloudellisesti hankalaa ja tilanne “on vaikea myös heille”. Ei niillä oo asuntolainaa maksettavana. Että kyllä kiitos, otan tämän henkilökohtaisesti.

Tää ei ollut tosiaankaan eka kerta kun oon ollut YT-prosessin syövereissä. Ja joka kerta mietin, että miten se johto ei voi ymmärtää miten paljon tappiota jo niitten neuvotteluiden aloittamisen ilmoittaminen aiheuttaa. Ihmisten työteho ja -motivaatio katoavat nopeammin kuin suklaakakku lautaselta, ja jokaisen työntekijän mahaan muuttaa kammo siitä, että jos se duuni menee. Nyt oli eka kerta että meni se duuni, aiemmin oon onnistunut välttelemään jopa lomautukset. Kova pala, ei voi muuta sanoa.

Mutta melkoisen kulunut lausahdus sopii tähän kyllä, tähän tilanteeseen. Yhden oven sulkeutuessa, toinen aukeaa. Kunhan sitä uuden avautumista ei montaa vuotta tarvitse odottaa.

Loppujen lopuksi, se on vaan duuni. Ja niitten ihmisten pitäminen omassa elämässä on vain omasta aktiivisuudesta kiinni. Mutta jännää on se, miten orpo olo on, kun ei ole kesäloman jälkeen työpaikkaa mihin palata. Orpo, mutta samalla toisaalta päättäväinen että no kyllä mä jotain muuta keksin sitten. Pitäkää peukkuja jatkossa, että osuis hyvät tähdet ja kuun asennot ja se uusi juttu tulis vastaan enemmin kuin myöhemmin!

Tavoittamattomuuden sietämätön keveys

Mulla on superärsyttävä tapa, joka on kyllä myös toisaalta todella toiset huomioiva tapa. Nimittäin sellainen, että päivisin töissä otan puhelimesta äänet pois, jotta puhelin ei ulise työpöydällä kun mää oon vaikka lounaalla ja unohtanut puhelimen toimistolle. Se mikä tästä taas tekee ärsyttävän tavan (toisten mielestä) on se, että unohdan monesti palauttaa äänet puhelimeen kun lähden kotia kohti. Mikä taas meinaa että mun puhelinraukka saa ihan yksin huutaa laukunpohjalla äänetöntä huutoaan ja kilkattaa hiljaa minkä haluaa, mä en huomaa.

Mutta tiiättekö mitä? Se on ihan todella vapauttavaa. Harvoin millään asialla on niin kiire että jos nyt en juuri sillä hetkellä huomaa että puhelin soi että siitä mitään haittaa olisi. Paitsi nyt jos on joku hätä, mutta aika harvoin niitä on. Musta on oikeasti aika kivaa olla suhteellisen vapaa puhelimesta. En jaksa lukea meilejä kun lähden töistä, en jaksa työmatkaa pidempää lueskella uutisia, luen ne vasta sitten illalla kun kaivan puhelimen taas jostain jontkasta lataukseen ja oon että oho olit soittanu.

IMG_1557

Yritän tällä nyt lähinnä sanoa että anteeksi rakkaat ystävät ja tutut kun en vastaile puhelimeen aina, tai viestiin. Mä kyllä soittelen ja viestittelen takaisin, kyse on vaan siitä että se puhelin vaan unohtuu sinne laukkuun monesti.

Niin ja hyvää juhannusta! Olkoon se vähälumisempi kuin tammikuu!

IMG_1043_1024

 

Filtterit, parasta mitä nykyaika tarjoaa

Ah. Sitä kun on jo yli 30-vuoden kunniakkaassa iässä, niin sitä ei näytä ihan niin siloposkiselta kun vaikka vuonna 1995. Tai 2001. Silloisilta ajoilta ei paljon kuvia omasta naamasta ole, kun en erityisesti halunnut olla kameran edellä, kaikilla oli filmikamerat, filmiä ei tuhlattu ja selfiet eivät olleet muodissa. Vuoden 1995 Sanumaria luultavasti pitäisi tämän päivän minua aivan pähkähulluna kun sohin ilmaan gesmillä (katsokaas kun ennen oli NMT-puhelimet ja GSM-puhelimet, niin jälkimmäinen oli luontevasti gesmi) ja ensinnäkin otan sillä kuvia. Saati että otan kuvia omasta pärstästä. Ja jaan ne nettiin. Blogin se tyyppi tajuaisi, mutta ei noita selfieitä.

Mutta takaisin niihin filttereihin. Niillä saa kyllä ihmeitä aikaan, ai että! Mua ei yhtään sureta myöntää että joka ikinen kuva jonka omasta naamastani nettiin pistän on jollain tavalla tuunattu. Joko on otettu 200 otosta joista yksi kelpaa, tai sitten on liito-oravan rohkeudella käytetty filtteriä toisen päälle. Pointtihan on kuitenkin pistää julki omasta mielestä kiva kuva. Niinkun vaikka tää:11391760_10153063770128043_7200568164040082123_nAlkuperäisessä ei oo mitään vikaa, mutta tykkään vaan tuosta enemmän. Ihan vaan siksi että toi filtteri tuo tohon sellaisen oman tunnelmansa. Ja silmäpussit ja rypyt katoo piiloon, se ei tietenkään haittaa.IMG_6753Jotenkin mulle tulee aina ihmetyksenä kun blogeissa alkaa kiertää näitä “tässä mun todellinen naama, oon real”-kamppanjoita. Ite en tasan osallistu, mää näytän kivammalta kun näyttää vähän filtteriä. Pitäs jostain ostaa sellanen filtterikalvo jonka vois virittää vaikka lippalakin lippaan niin olis sellanen oikeen elämän filtteri. Kun ei sitä voi kanssaihmisiä pienessä tuiterissakaan pyytää olemaan jatkuvasti :D Toinen mitä niissä kamppiksissa en vaan tajua on että mitä niitten on tarkoitus tehdä? Tarkoitus näyttää että hei kato oo sääki ilman meikkiä? Tarkoitus näyttää että oikeessa elämässä ihmiset ei näytä samalta kun muotilehdissä tai netissä? Mä en mitenkään haluu kieltää noita kamppanjoita, ja jos ne jotakuta auttaa niin hyvähän se on. Mutta en vaan keksi mitä iloa niistä on. Se että joku on ilman meikkiä ja ottaa siitä kuvan ei erityisesti saa mua tuntemaan itseäni mitenkään paremmaksi.

Ehkä juuri sen takia nää erilaiset “tässä minä olen”-kampanjat ei mulle resonoi lainkaan, kun mä en oleta että maailmassa olisi yhtään kuvaa julkaistu, jossa mallia/kohdetta ei pyrittäisi tavalla tai toisella saada näyttämään paremmalta (ja jätetään nyt se pahin photarointi tästä keskustelusta pois). Mainoskuvat ja muut ovat oikeastaan samanlaisia kun jos joku piirtäisi ne sarjakuvina, sen verran epätodellisia ne ovat. Huikaisevan kauniita, mutta en silti koe että mun pitäs näyttää siltä miltä joku Heidi Klum. Ihan vaan kun käy kunnallisessa uimahallissa tai vaikka kylpylässä tai salilla suihkussa tai uimarannalla niin kyllä ne mediapaineet katoo. Sitä vaan on kiva näyttää parhaalta mahdolliselta versiolta itsestään. Filttereillä. Mä oikeesti haluan IRL filtterit. Heti.

Kesäsuunnitelmia rikottavaksi

Tänä kesänä ajattelin tehdä seuraavaa. Ei sen niin väliä josko joku jää toteuttamatta, ehtiihän tuota sitten. Suunnitelmat on luotu rikottavaksi ja muita hyviä sanontoja.

1. Hengaan mökillä tyttöjen kanssa.

2. Käyn meressä uimassa.

3. Syön paljon jätskiä.

IMG_66104. Juon aamukahvia terassilla.

5. Käyn puistossa keinumassa tyttöjen kanssa.

6. Käyn ainakin kerran piknikillä.

IMG_6642

7. Käyn päiväreissulla Birgitan polulla.

8. Käyn rannalla.

IMG_66469.Käyn puistoskumpalla ja sen jälkeen varovasti terassilla.

10. Olen vaan.

IMG_6644

Milloin valmis on valmis, eli kitinää kotitöistä

Kotityöt, nuo loputtomat perheenjäseniä jatkuvasti ärsyttävät tehtävät. Toiset kinaavat niiden tasaisesta jaosta, kaikilla on joku kotityö mitä yksinkertaiset vihaa (mulla: pölyjenpyyhintä) ja opiskeluaikoina tenttiviikko oli synonyymi siivousviikolle. Kun on sentään joku joka voittaa kotityöt tylsyydessään.

Meillä menee kyllä melkein tasan kotityöt, tosin luonnollisesti tällä hetkellä tulee itse tehtyä niitä enemmän kun oon enemmän kotonakin. Mutta silti tulee säännöllisesti erimielisyyksiä. Tajusin yksi kaunis päivä tässä, että mistä se johtuu (kiitos ja kunnia tästä ystävälle joka tämän uuden näkökulman tarjosi). Kyse on samasta ilmiöstä joka tulee usein vastaan työmaailmassa.

Ei ole määritelty, koska projekti päättyy.

Ja kun ei ole määritelty koska projekti päättyy, projektin osapuolten mielestä homma ei toimi. Yleensä tietenkin se menee niinpäin että se joka maksaa kuvittelee saavansa vielä vaikka mitä, ja se joka laskuttaa on sitä mieltä että tässä on nyt tehty enemmänkin kun on ollut tarpeen.

Kotitöissä on vähän sama. Yksi helpoin esimerkki mun mielestä on keittiön siivous. Kun kokkaa, sotkuahan siitä tulee. Mun mielestä kokkaus on valmista, kun kokkauksen jäljet on siivottu pois. En itse asiassa ees tiiä, että mikä parhausihmisen mielipide tästä on (veikkaan että kokkaus on valmista kun on syöty), eikä me tästä nimenomaisesta asiasta kauheesti kinata, mutta tää tuli ekana mieleen. Ristiriitahan on siinä heti valmis kun toisen mielestä keittiössä on yhä sotku, eli kokkaajan pitäisi tehdä asialle jotain. Ja kokkaaja on sitä mieltä että ruoka on valmista, tuu syömään.

Pyykit on toinen esimerkki. Jos tehtävä on “hoida pyykit”. Niin tarkoittaako se sitä että hoitaa ne pyykkikoriin, koneeseen, narulle/kuivuriin, vaatekaappiin? Jos toisen mielestä riittää se pesukone ja toinen vie kaverinkin pyykit kaappiin asti, niin ilmiselvää on että jossain kohtaa asiasta tulee sanomista.

Itsehän en oo mikään täydellisyys näissä jutuissa, vessan siivousta vetkutin ihan liian pitkään, ja omat vaatteet sijaitsevat useimmiten hujan hajan kun vaatekaapissa tahi pyykkikorissa. Täytyy ehkä seuraavan kerran kun alkaa joku kotitöihin liittyvä asia kiristää miettiä asia niinpäin että onks se sovittu että kumpi tän tai ton asian hoitaa.

Mutta pyykkeihin liittyen, onko joku keksinyt hyvää tapaa järjestää makuuhuoneessa ne vaatteet, jotka eivät vielä mene pesuun mutta ei viitsi enää takaisin kaappiinkaan viikata?

 

Oonko mää perhebloggaaja? Ajatuksia kategorisoinnista

Ei varmaan oo mennyt ohi tuo etusivun uudistus ja uuden Perhe-kategorian esittely (palautetta voi antaa vaikka täällä). Äkkiseltään arvioituna suurin osa perhebloggaajista on innoissaan, koska nyt on omat tagit niille perhejutuille. Ja niin, oonhan mäkin siellä Suositeltua sisältöä-leimani kanssa. Tuolla ihan alavasemmalla nääs.

Aluksi kun kuulin että tää kategoria tulee, olin aika innoissaan. Lähinnä siksi että aattelin että no nyt ne “katsokaa vauvani kakkasi” ja “katsokaa imetän”-jutut eivät tuki sitä ensimmäistä etusivun osiota, joka oikeastaan pitäisi olla pyhitetty mun mielestä “katsokaa mun hieno paita” tai “katsokaa tein smoothien ja treenasin”-jutuille. No jos nyt tägää vauvapostauksensa hyvinvointiin niin siellähän se yhä sitten on, mutta on niinkon oma lokero mihin suurinosa näistä tän alan jutuista menee. Which is great.

Mutta nyt sitten aloin pohtimaan että hetkinen, mut just lyötiin kategoriaan perhebloggaaja. Musta se, että mulla on perhe ei tee musta automaattisesti perhebloggaajaa. Jos mää satun kirjoittaan juttuja vauvoista tai perheestä, ei se vielä tee musta perhebloggaajaa. Siinä tapauksessa, että joku pitäisi asetta ohimolla ja pakottaisi kertomaan mikä on blogin kategoria (suhteellisen usein näin vois käydä, oon kattonut aika paljon Netflixistä poliisisarjoja ja harva se päivä asetta pidetään jonkun ohimolla), niin sanoisin että “yleinen whine, oma tylsä elämä (sis. joskus perhe, joskus käsityöt, joskus ruoka, joskus reissut) ja kiukun purkaminen“. Mutta onko se? Aattelinkin nyt kysyä, että mihin kategoriaan te jotka tätä luette niin tunkisitte mun blogin? Jos jotain, niin nään tän sellasena old school nettipäiväkirjana. Ootteko samaa mieltä?

Internetväsymys

Mulla on marraskuun kunniaksi iskenyt internetväsymys. Ei siellä oo mitään hauskaa eikä kiinnostavaa, paitsi Ylen Areenalla jotain dokkareita. Ei tee mieli lukea blogeja, saati kirjoittaa omaa. Mutta mikäs tässä, taidan keittää teetä ja pistää jonkun historiadekkarin taustamökäksi. Palataan taas kun internetväsymys menee ohi!