Monthly Archive: February 2014

Blogimainonnan hassu sivuilmiö

En tiiä moniko teistä on kiinnittänyt huomiota tähän asiaan, mutta mua se jotenkin häiritsee. Nimittäin se että kun kerran blogimainonnasta haluttiin säännöt että mitä mainitaan ja miten, ja täällä Lilyssäkin on ohjeistettu miten sponssoroituja postauksia merkitään, niin tämä on johtanut nyt siihen että jos tuotetta ei ole saatu sponssina niin sekin kerrotaan. Niinkun vaikka viimeksi tänään Emmi. Itsekin olen tuota joskus tehnyt, enkä osaa selittää sitä kauhean hyvin että miksi teen niin.

Johtuuko se siitä että bloggaaja ajattelee että “jos noi lukijat nyt kuvittelee että sain tän ja kehuin siksi niin sanon oikein painokkaasti että en saanut tätä mistään vaan omilla rahoilla ostin”? Vai johtuuko se siitä että jos sitä disclaimeria postauksen perään ei pistä niin joku tulee urputtamaan kommenttiboksiin että hei sponssipostaukset pitää merkitä? Mä oon joskus laittanut ihan vitsinä sen maininnan, koska oon olettanut että se on itsestään selvää että ei kukaan ole mitään antanut ilmaiseksi. Tai sitten oon pistänyt sen että kun tosissaan oon tykännyt jostain ihan omalla rahalla niin haluan manipuloida kaikki uskomaan että on ihan vilpitön kehu tämä. Ei maksettu.

En oikein osaa päättää mikä tossa häiritsee tossa ei-sponssipostauksen-korostamisessa, mutta joku siinä on. Mitään haittaahan se ei aiheuta, ja joskus voi olla hyväkin peruste liittää se disclaimer. Mutta silti. Ehkä se oon vaan mää. Vai oonko?

Tätä postausta ei sponssannut ketään, vaikka joinkin Presidenttikahvia tätä kirjoittessa.

Hämmennys

En tiennyt että fitnesselämäntyyliä noudattavat ihmiset erityisesti kaipaavat teollisesti puristettua lisäainetta sipsin muodossa. Mut hei mitä välii, tästä saa protskuu!

Syökö joku näitä oikeesti? Niinko joku oikea fitnessihminen? Sellainen joka kisaa ja maalaa itsensä ruskealla pinoteksilla kisoihin? Tietääkö kukaan?

Vaikeita kysymyksiä

Mulle on tässä viimeisen viikon sisällä esitetty melkoisen vaikeita kysymyksiä.

1. Mitä kivunlievitystä ajattelit käyttää synnytyksessä?

Jaa. No kaikkee. En mää tiiä, pitäiskö mun se osata sanoo kauheen tarkasti? Jos mää vaan sanon että pliis kätilö auta miten vaan voit, niin eiköhän se paremmin sitte tiiä systeemeistä. Ja en oo sillai vielä tässä viikolla 23 kauheesti tuota asiaa pohtinut.

2. Onks sulla ollut supistuksia?

Mistäs mää tiiän? En ees tiiä miltä ne tuntuu niin kauheen vaikee kysymys vastata.

3. Aattelitko imettää vai ruokkia pullosta?

Jaa-a, katotaanko asiaa sitten kun lapset on pihalla ja voidaan miettiä että niitä tarvis jotenkin varmaan ruokkiakin?

Ihan kun mun pitäs jo valita puoleni ja etukäteen linjata kaikki miten tuun kaiken tekeen. Mistä mää tiiän tai ees voin tietää? Ehkä ne kaks ihmistyyppiä on sit mun kanssa ihan eri mieltä, ja en tiiä kantsiiko heti lähtee haastaan riitaa niitten kanssa vaan siksi että mä oon päättänyt jotain? Ärärär.

Bonuksena: vitsi, joka esittäjän mielestä on hauska, ja jonka oon kuullut aika monta kertaa jo:

“Ootpa sä lihonut?! eheheheahahahahaha.” Ensinnäkin, tosi omaperäistä. Toiseksi, mua ihan vähän ahdistaa painonnousu muutenkin, joten se lihavaksi kutsuminen ei erityisesti naurata. Seuraavalle aattelin vastata että “Vitsit hyvä ku alotit tästä puhumisen, kun en olis ite kehdannu. Mutta sulle on kans kyllä tullu tota painoo tosi paljon.” Tuleekohan turpaan?

Kiirettä pidellyt

Eikös aina blogissa kuulu selitellä että kun on ollut niin kiirettä ettei oo ehtinyt siksi blogin pariin? No niin, kiirettä on kuulkaa pitänyt.

Ensinnäkin on pitänyt katsoa olympialaisia. Joka päivä. Siihen on mennyt kovasti aikaa. Sitten on pitänyt tietty käydä töissä (ja se taas on häirinnyt kovasti sitä olympialaisten katselua tietenkin). Ai niin ja sitten on pitänyt etsiä laskiaispullia (mantelimassatäytteisiä, ei hilloisia), ja ei oo kovin helppoa ollut sekään.

Sitten mää oon kasvattanut mahaa oikeen urakalla. Jos ette usko niin katsokaa vaikka:

Kyllä. Mää käyn Reinoissa Prismassa ja käytän leggingsejä housuina. Että hei vaan seuraavat 20 viikkoa vielä. Enkä nää ees varpaitani. Musta on kiva (not) katella noita kuvia muista mammoista joilla on tän kokonen maha päivää ennenko ne synnyttää. Alkaa sellai pelottaa että mitkä kottikärryt mää kohta tarviin…

Keskinkertaisuutta kunnioittaen ja arvostaen

Puutalobabyn kirjottamasta downsiftauspostauksen kommenttiboksista tämä oikeastaan lähti. Jäin miettimään että miksi keskinkertaisuus on niin väärin ja epätoivottavaa. Nykypäivänä ihaillaan (ja varmasti ennenkin on ihailtu) ihmisiä, jotka poikkeavat normaalista. Normaalista, keskiverrosta, stereotypiasta. Toisaalta ihaillaan niitä jotka tekevät valtavan määrän työtä ja ovat sitten alansa huipulla (esimerkiksi Beoyce) ja rikkaita kuin näädät. Toisaalta ihaillaan ihmisiä, jotka elävät eurolla per päivä (eivät siksi että olisi pakko, vaan siksi että ovat valinneet niin). Ihaillaan ihmisiä, jotka tekevät pari päivää viikossa töitä ja lopun ajan toteuttavat itseään.

Sen sijaan jos toteat että haluat tehdä töitä 5 päivää viikossa, 8 tuntia päivä, siinä ei ole mitään hienoa. Se on jotenkin surullista ja säälittävää ja jotenkin niin… tavallista. Mitä sitten jos haluat tehdä niitä töitä? Tai jos perheesi elintaso on juuri sopiva tuolla määrällä töitä? Mitä jos koet että perhe-elämäsi, työelämäsi ja kaikki ovat erinomaisesti tasapainossa kun teet töitä 8-16, ma-pe?

Miksi on niin noloa olla keskiverto? Miksi ei saa olla keskiverto, miksi saa aina paheksuntaa ja tekee aina väärin jos tekee niinkun keskimäärin moni muukin?

Minä en downsiftaa, koska en halua. Koska haluan että mulla on tää nykyinen elintaso. Ja en voi säilyttää nykyistä elintasoa, jos en tee töitä täyspäiväisesti. Minä en myöskään ala startupyrittäjäksi, koska en halua. En halua painaa duunia 80h viikko ja tähdätä siihen että olen jonain päivänä miljonääri.

Mikä siinä on niin pielessä?