Monthly Archive: June 2014

Kävelyn sietämätön keveys

“Siis en mä oo syönyt liikaa, nää on raskauskiloja.” Ahem vaan sanoi blogisti kun peiliin katsoi. Tässä on nyt kulunut jo kohta kuukausi siitä kun pallomaha pinkeänä pelasin korttia TAYSin osastolla 4 ja tunsin oloni tuskatuttavan raskaaksi. Voikohan sitä enää ihmetelläkään että miksi niin raskas fiilis, kun painoa on pudonnut kuukaudessa noin 20 kiloa.. Vielä olisi jäljellä noin 9 kiloa, ja sen sijaan että selittelen niitä nokunolinraskaana niin myönnän itselleni että no ne yhdeksän kiloa ovat niitä irtokarkkeja ja roskaruokaa ja muuta lohduttavaa, kun vaan otti päähän pallomahan paisuminen ja se että ei kyennyt enää liikkumaan.

Mitään varsinaista jumppaahan tässä vielä ei saa tehdä ennen kuin lääkäri antaa luvan, mutta kävellä saa. Ja tällä menneellä viikolla sitä onkin kävelty, ja mieliala on noussut samassa tahdissa kun on kilometrejä kerrytetty tossua toisen eteen laittamalla.

Täällä Mellowtownissa on kävelty auringon paisteessa, pilvisellä kelillä ja sadesäällä, mutta aina on ollut hymy korvissa. On paineltu menemään ilman sauvoja, sauvojen kanssa ja kärryjä työntäen. Takaisin Kuntoon -projektiin sopivasti tuuri ei ollut mun puolella Puutalon tuplakärryarvonnassa, ja se on kyllä nyt ehkä kuitenkin hyvä. Nimittäin ne kärryt olisivat varmasti olleet mukavan kevyet ja helpot ja noin, ei mitään haastetta! Nämä kaverilta ostetut kärryt ovat sen verran painavat että tietää tekevänsä töitä kun menee vaikka ylämäkeen, mutta sen verran hyvin liikkuvat ja toimivat että ei harmita yhtään.

Elokuussa päästäänkin sitten tositoimiin. Oon jo etsinyt joogaohjeita ja kotijumppavinkkejä, sekä laatinut itselleni 10 kilometrin juoksuun valmentavan ohjelman syksylle. Into piukassa ollaan täällä, mahtavaa päästä taas liikkeelle! Ihan vaan siksikin, että kun tutustuu tähän uuteen lähiympäristöön, voi tehdä hienoja löytöjä:

Miksi tuolla on kello?

Jaa siitä on jo vuos? No huhhuh!

Silläkin ehdolla että kuulostan 95-vuotiaalta, niin totean että kylläpä aika rientää. Vastako siitä on vuosi kun meillä oli kotipihahäät? Siis ne missä tarjottiin munkkia ja joista karattiin juhlimaan takapihafestareille? Voi veljet! Tässä on tapahtunut melkolailla sitten viimeisen vuoden sisään, etten sanoisi. Mutta tänään juhlittiin!

Aloitin heti hyvän perinteen, ei nimittäin ollut mitään lahjaa antaa. Selvisin tilanteesta näyttävästi osoittamalla lapsia ja syyttämällä niitä siitä että ei oo kerennyt hankkimaan mitään. Siis eihän nettikaupastakaan mitään voi hankkia koska lapset, eihän? Juhlapäivän kunniaksi mää sain kuitenkin ruusun. Ja jo perinteeksi muodostuneen Pätkiksen.

Käytiin oikeen juhlapäivän kunniaksi ulkona humputtelemassa, lounastettiin Vaihmalan Hovissa. Lapset jätettiin hoitoon isovanhemmille ja oikeen siis humputeltiin! Ruoka oli hyvää ja seura vielä parempaa. Halloumi-mansikkasalaatti oli naurettavan hyvää (ja mietin että miten en oo tajunnu ite ikinä tehä tollasta kotona) ja alkupalaetanat voisia ja etanaisia kuten pitääkin olla. Eiköhän sitä seuraavankin kerran mennä Vaihmalaan syömään, paikka oli sen verran mukava.

Jännästi sitä kuitenkin teki mieli tulla kotiin ja halata tenavia. Loppuilta onkin sitten syöty kakkua, juotu kahvia, juteltu kahden tulevan kummin kanssa mukavia ja ennen kaikkea katsottu jalkapalloa. Silmämuna kovana.

Veuhkalle peli on selvästi liian jännä, Meuhka on ihan cool.

Odota vaan!

Yksi sanontatapa jota olen oppinut vihaamaan suuresti tenavien myötä, on se ilonpilaajien viljelemä ODOTA VAAN KUN. Fiilistelet itse kun on kivaa käydä nukkuvien vauvojen kanssa kaupassa niin ODOTA VAAN KOHTA NIILLÄ ON UHMAIKÄ JA NE HEITTÄÄ RAIVARIT KAUPASSA HEHE. Tai mietit että vitsit nää on söpöjä nää tyypit kun ne nukkuu ja killittää välillä. ODOTA VAAN KOHTA NE TEKEE HAMPAITA/ALOTTAA KIINTEET JA SITTEN GALAKSIT SORTUU JA SUA VITUTTAA VARMASTI.

No kiva kiitos hei vaan, mulla olikin jo hetken kiva fiilis tästä jutusta. Ajattelin että tuota odotavaan-mentaliteettia viljellään jotenkin kauhean rajoitetusti toistaiseksi. Ehdotan, että laajennamme sanonnan käyttö esim. seuraaviin tapauksiin:

Ystäväsi on löytänyt uuden heilan ja huokailee ihastuneena. Sinä: “Odota vaan kohta se istuu sohvalla pieruverkkareissa, röyhtäilee ja juo maitoa purkista ja on tosi ällöttävä.” Tai voit ennustaa suhteen päättymistä: “Odota vaan kohta se tekee jotain tyhmää ja sua vituttaa ja sitten kaikki menee pilalle.

Ystäväsi odottaa ilolla festariviikonloppua. Sinä: “Odota vaan kyllä se pääesiintyjä peruu ja vettä sataa ja leirintäalue on pelkkää mutaa.

Ystäväsi saa uuden työpaikan. Sinä voit ilahduttaa häntä tarjoamalla kannustusta: “Odota vaan kohta sielläkin on YT ja sä saat potkut kun alotit nyt vasta.

Eiköhän mennä kaikki joukolla kannustamaan! Ei tästä mitään tuu! Odota vaan!

Mutta oikeesti. Voitaisko sopia että tuoreelle vanhemmalle saa sanoa “odota vaan” jos siihen liittyy jotain positiivista? “Odota vaan, kohta se nauraa ja se vasta hauskaa onkin.”

Tupla-howto: vankkurilenkki

Entiselle jumppa- ja liikuntaintoilijalle pallomahan aiheuttama treenitauko ja kropan käyttämisen mahdottomuus olivat kyllä kova pala. Kävely ruokakauppaan oli jo suuri saavutus, josta toipumiseen meni lähestulkoon loppupäivä. Kyljen kääntäminen nukkuessa oli haaste, kun vatsalihakset olivat täysin pois käytöstä. Mutta nyt! Pääsen ulos! Saan kävellä! Tulee hiki pintaan ja se on vaan niin kivaa!

Alkulämmittelyksi käy karavaanin valmistelu. Ensin tarkistetaan onko ulkona kylmä, jäätävä vai jopa kuuma. Seuraavaksi viritellään suojaliinat vaunuihin, tai säädetään sadesuoja vaunujen päälle. Käydään välillä tarkastamassa, notta nukkuvatko tenavat vielä. Jos nukkuvat, vaihdetaan itselle ulkoiluvaatteet pakataan reppuun maitopullo, lompakko ja avaimet (jos siis käydään vain lenkillä eikä lähdetä kylille olemaan) ja syödään ehkä jopa välipala jos on nälkä. Kytätään koko ajan, josko tenavat heräisivät.

Kun heräämisen merkit on annettu, tuupataan tyypit täyteen ruokaa ja siirretään etukäteen viritettyihin vaunukoppasysteemeihinsä nukahtamaan. Valmiiksi on viritetty pipot ja sukat käden ulottuville, ja takki pohjalle (jos sitä vaikka tarvitaan, jos on kylmä).

Sitten nopeasti kuin salamanteri kopat vaunuihin, aiemmin viritellyt suojaliinat alas ja zum matkaan. Muksut nukahtavat yleensä noin luokkaa heti, ja sitten onkin aikaa kärrytellä tunnista kahteen. (Sitten alkaa nälkähuuto, ja sitä ei kuuntele erkkikään esim. kassajonossa, että kannattaa miettiä miten menonsa ajoittaa.) Voi vaikka kärrytellä Sarapistoon katsomaan lammaksia (minä katsoin, lapset nukkuivat ja missasivat koko homman)!

Nyt alkaa tuo vaunulenkkeilykin tuntua jo kivalta, ollaan tällä viikolla joka päivä tehty noin tunnin lenkki. Miksipä jonain päivänä ei voisi kärrytellä kahdenkin lenkin verran, ehkä heti kun ei stressaa tuo alkuvalmisteluosuus niin kauheasti enää :D

Hei sinä siellä, vuonna 2004

Toimitus ja Trendi kyselivät, että millaisia terveisiä huutelisin 10 vuotta nuoremmalle itselleni (varmaan niiden pätevien osake- ja sijoitusvinkkien lisäksi). Ihan ensin suosittelisin vaihtamaan stylistiä. Kannattanee ehkä myös vinkata samaa kavereille.

Toisekseen suosittelisin miettimään, saatko tarpeeksi unta. On ergonomisesti epäilyttävää nukahtaa baaritiskille ankka kainalossa.

Mutta oikeastaan, niin ihan hyvin sä vedät. Oli hyvä idea lähteä ylioppilaskunnan hallitukseen, ja tulee vastaan vielä monta hyvää ideaa joihin lähteä mukaan. Ehkä voisit lähteä enemmänkin vielä mukaan kaikkeen, isolla sydämellä. Niistä hyvistä ideoista sitten yksikään ei varsinaisesti edesauta valmistumista saati nopeuta sitä, mutta voin luvata että valmistut maaliskuussa 2007 ja jokainen idea on toteuttamisen arvoinen. Kyllä, myös se kun päätätte kaverin kanssa organisoida pienet kotibileet kaverin vanhempien takapihalla. Tänä kesänä siellä oli keikalla Emma Salokoski, joten ei ollut yhtään huono idea lähteä mukaan ekalla kertaa.

Et ehkä saa sitä perhettä ihan niin aikaisin kuin halusit, mutta teet hienon reilin, tapaat tulevia sydänystäviä ja törmäät tulevaan aviomieheenkin. Ihan heti ei mitään vipinää tule, mutta esim. syksyllä 2009 kinastelette siitä voiko Batman-aiheisessa lavaspektaakkelissa kiinnittää Jokeri vaaleanpunaiseen Hello Kitty -krusifiksiin. Voisit suostua suorilta, se krusifiksi maalataan joka tapauksessa pinkiksi. Pääset helpommalla.

Ne terveiset? Älä tee oikeastaan mitään toisin. Paitsi hanki se stylisti. Ja nauti elämästä.

Asioita, joita toivoisin nettikaupalta

Monessa nettikaupassahan on hienot ja monimutkaiset hakusysteemit. Että voit hakea koko kaupan sisällöstä vain sinisiä asioita tai voit valita tietyn merkin tai miten nyt haut normaalisti toimivat. Mutta missä on se realistinen hakusysteemi?

Jos nyt vaikka etsisin mekkoja, niin valitsemalla että näytä kaikki mekot saan jotain satasataviismiljoonaa osumaa nettikaupasta kun nettikaupasta. Mutta sitten tullaankin siihen ongelmaa, että hakukriteerit eivät vain toimi. Mulle on nimittäin suurinpiirtein sama onko se mekko sininen vai vihreä (tosin ainahan se on harmaa, mutta ei mennä nyt siihen), jos se täyttää muutamat vaatimukset.

1. Peittyykö perse?

2. Onko vyötärölle tarkoitettu sauma vyötäröllä? Onko tissien alle tarkoitettu sauma tissien alla?

3. Näytänkö metrin pidemmältä?

4. Peittyykö selkämakkarat? Entäs kylkiröllykät?

5. Näytänkö siltä että odotan yhä lasta?

6. Kun istuu, pysyykö hameen helma nätisti alhaalla, ettei istu kesäkuumalla (katsokaas, olen optimisti ja oletan että vielä tulee kuumat kelit) kuumalle terassituolille ja polta takareisiä? Entä hiostaako kangas?

Eli sen sijaan että voisin valita että näytä kaikki siniset mekot, voisinkin valita että näytä kaikki mekot joissa hanuri ei näytä isolta. Näytä kaikki isohko mahaista imartelevat mallit. Näytä mekot, joissa on imarteleva helman pituus. Näytä mekot, joissa on riittävän pitkä helma (Nelly.com, teidän mekot on oikeasti paitoja, ihan vaan tiedoksi). Ja sillä viisiin.

Luulisi että olisi nykypäivän tekoälyllä ihan mahdollista toteuttaa tuollainen verkkokauppa. Tai ainakin joku voisi aloittaa kehittelyn asap.

Tupla-howto: Yösyömiset

Aattelin että kirjoittelisin vähän näistä episodeista, joita kaksosten kanssa saa käydä läpi. Näitä joita toiset ehkä kutsuvat normaaliksi elämäksi. Meillä (johtuen vanhempien rutinoitumisen puutteesta) jokainen päivä on elämys. Aloitetaan yösyömisistä. Ja sanottakoon heti alkuun, että en täysimetä. Imetän enemmänkin läheisyyden vuoksi, mutta pääasiassa lapset saavat ruokansa monikansallisilta yhtiöiltä ja pullosta. Kahden vauvan imetys yhtäaikaa ei kyllä multa suju, en oo ihan niin fakiiri.

Sitten asiaan. Yösyöttöihin varaudutaan huolella. Illalla vaihdetaan kavereille yöpuvut päälle, ja tehdään muutenkin iltatoimet. Sitten maitoa niin paljon kun pieneen vaan mahtuu, eli tyyppi nukahtaa onnellisena maha pullollaan. Vauvat petiin peiton alle tuhisemaan ja aloitetaan roudaus. Ensin tarkistetaan alakerrassa että onhan tarpeeksi pulloja steriloitu. No ei ikinä ole (paitsi kun äiti oli täällä). Ensimmäisenä tehtävänä on etsiä kaikki pullot ja kerätä ne tiskipöydälle. Sen jälkeen putelit mikroon tai kattilaan.

Seuraavaksi poltetaan näpit pari kertaa kun koitetaan pistää kuumaa tuttipulloa kasaan, otetaan kaapista tarvittava määrä maitoa, keitetään vettä termariin, etsitään jostain päin alakertaa lämmityskeppo ja roudataan koko setti tyttöjen huoneeseen. Asetellaan harsot sinne sun tänne jotta niitä ei varmasti löydä keskellä yötä ja tarkistetaan noin viidesti että hengittäähän ne bebet vielä. Parhaassa tapauksessa nukutetaan hengitystarkastukseen herännyt vauva. Tässä kohtaa saa mennä itse nukkumaan. Mies yleensä nukkuu jo, koska allekirjoittanut on saattanut hieman katsella jalkapalloakin alkuyön ratoksi.

Nukutaan sujuvasti kello noin 01:30 syöttö ohi. Mies hoitaa.

04 ja 05 välillä herätään omaan syöttövuoroon. Parhaassa tapauksessa vain toinen vauvoista on hereillä. Vauva syliin, vaipan tarkistus (ja ehkä vaihto), pullo lämpiämään termarista kaadettuun veteen ja vauvan hermojen rauhoittelua. “Et sinä kuole nälkään jos nyt minuutin maltat odottaa. Et siis malta. No ei auta, pitää odottaa silti.” Maitoa naamariin, röyhtäytys ja vauva nukkumaan. Samat toimet toiselle. Sitten on nitä kertoja kun tyypit herää yhtä aikaa. Vaihtoehtoina on sama toimintatapa kuin yllä, mutta pitää jaksaa kuunnella kun toinen huutaa taustamusiikit. Jos ei jaksa kuunnella, voi hoitaa syötön yhtä aikaa. Tarpeeksi peittoja ja tyynyjä, jotta vauvat saa propattua sopivaan asentoon ja sitten vaan pullot ääntä kohden (tästä ei voi erehtyä, ääni on yleensä kova). Tilanne on ohi kun kumpikin vauva näyttää tyytyväiseltä, pistää silmät kiinni ja nukahtaa. Vauvat vaan sitten sänkyyn ja kömmitään itsekin omaan petiin peiton alle jatkamaan unia.

06:30 käydään keskustelu “Meeksää vai meenkö mää? Jaa ne molemmat heräs”. Toistetaan joka yö.

EKSNMV goes #some ja #trendikäs ja #aallonharjalla ja #kaikkeanehipsteritonkeksineet

Koska nykyaika on täällä, ei auta nitistä blogissakaan. Siviiliminä onkin jo feisbookissa (jo vuodesta 2007 tai jotain, yliopistotutkijan piti olla aikaansa edellä tai ees ihan vaan vähän jäljessä) ja tweettaamassa (näinkin mielipiteitä omaavaksi tyypiksi tweettaan harvinaisen harvoin) ja instailemassa (se on kivaa, ja lisäksi saan feediini mopsipentujen kuvia päivittäin). Mutta nyt on blogikin astunut askeleen eteenpäin.

Feisbookkihan blogilla olikin jo, mutta muistutetaas siitä taas: täältä löytyy tuo seurantaväline.

Oliskohan muuten uuden bannerin aika?

Sitten se uuden uusi Instagram löytyy täältä. Ja käyttäjänimihän on siis ihan etkaisaanymuavarte. Olis kiva jos seuraisitte sitä, ettei mun tarvis olla ainoo. Se on hieman noloa se jotenkin.

Instassa spämmätään vähän vauvakuvilla ja vähän sellaisilla ehehehe-naurattaa-kuvilla.

Mitäs vielä. Ei varmaan muuta. Jos mulla olis nyt jotain arvottavaa niin voisin julistaa että arvon kaikkien tykänneiden kesken jotain. Mut ei oo arvottavaa. Paitsi voin luvata että jos FBssä menee 200 tykkääjää rikki ja Instagrammissa 100, kirjoitan runon. Tai järjestän epäonnisen kysykää-postauksen. Sellaisen missä kysyn että kysykää mitä vaan ja sitte kukaan ei kysy mitään!

Oikeasti mulla on kyllä ihan postausideoita kasassa, mutta ennakkomainonnasta huolimatta ne liittyy aika pitkälti vauvoihin. Johtuen lähinnä siitä että en oikeen tee muuta kun hengaan kotona noitten tenavien kanssa. Mutta eiköhän tässä kun pääsee tonne ulos kunnolla niin ala asiat taas harmittaa!

Ekaa kertaa sitten maaliskuun

Ihan liikunnan alle en kehtaa tätä listata, mutta pistetään terveys-kategoriaan. Nimittäin mun pääni olis hajonnut kohta jo niin pahasti jos en olis päässyt pikkuhiljaa jo pihalle ja liikkumaan.

Viimeksi maaliskuussa oon päässyt tekemään jotain mikä etäisesti ees tuntui liikunnalta. Sen jälkeen turvotus oli valtavaa ja ahdisti ja maha painoi ja kilsan kauppareissukin oli liikaa. Oli aivan mahtavaa päästä kävelemään auringossa niin että ei vaappunut kuin ankka ja jalkoja ei kivistänyt ihan älyttömästi. Ja omat tennaritkin mahtuivat taas jalkaan, onnenpäivä on tämä!

Milloin positiivisuus on oikein ja riittävää?

Positiivisuus. Tuo lähes kirosana meille kaikille peruspessimisteille. Blogeissa ja Facebookissa hoetaan jatkuvasti positiivisuuden ilosanomaa. Pitää olla positiivinen ja pitää saada elämään positiivista virettä. Pitää pitää pitää, pakko pakko pakko. Miksi positiivisuudesta on tehty pakollinen asia? Ja milloin positiivisuus on sitten riittävää? Osallistuin itsekin Facebookin positiivisuushassutteluun, ja tajusin ehkä sen aikana miksi mua tämä pakkopositiivisuus ärsyttää niin kovasti.

Miksi mä koen, että nää ei oo sellaisia oikeita positiivisia asioita. Mun päivän huippukohta oli eilen kun tossa talon eessä oli iso nosturi siirtämässä taloa, aivan sairaan hienoa. Mutta kun se on niin jotenkin pieni ja tyhmä syy iloita. Että miten tuo nyt on sitten sellainen mistä haetaan positiivista virettä elämään. Kun toisilla on ties mitä juhlapäivää ja rakkaiden kanssa vietettyä aikaa ja matkoja ja hienouksia ja mulla vaan nosturi ja marjapiirasta (koska äiti leipoi).

Mä sentään tiiän että olen sellainen perusnegis. Mutta ei se tarkoita ettenkö mää nauttisi mun elämästä. Jennin tontilla pohdittiin että miksi onni pitää piilottaa, kun jakamalla onni lisääntyy. Arvaatteko heti että oon ihan eri mieltä? Ei se mun onneni vaikka näistä kahdesta vauvasta mitenkään tuplaannu vaikka menisin jakamaan asiasta flyereita tonne S-Marketin pihaan. Eikä se onni ja ilo ole yhtään sen parempaa huudan mä sitä blogissa (huudan koska pakottava tarve näyttää että kattokaa-nyt-miten-söpöjä-nää-on-vaikka-puoliakaan-ei-kiinnosta).

Mä en ymmärrä miten se että mää hoen FBssä ja blogissa mantraa oon-niin-onnellinen, mitenkään a) lisää mun onnellisuuttani b) lisää kenenkään muun onnellisuutta.

Mä en myöskään ymmärrä että miten se että mää en hoe FBssä ja blogissa että oon-niin-onnellinen, a) on merkki siitä että mulla on asiat huonosti b) tekee musta ihmisen joka ei näe mitään positiivisuutta missään.

Mitenkäs te muut, saatteko te jotain siitä että kaveri FBssä tai bloggaaja intternetissä kertoo olevansa onnellinen päivästä toiseen? Entä oletatteko että henkilö on onneton ja negatiivinen jos hän ei jaa onneaan joka sometuutissa?

Ystävällisin terveisin, 

onnensa kätkijä