Monthly Archive: December 2014

Toisiksi parasta joulussa

Parasta joulussa on ne lahjat, joita saa itse. Kolmanneksi parasta on suklaa. Toisiksi parasta on ne lahjat, joita itse antaa muille. Koska joulu on jo vähän taaksejäänyttä aikaa, voin jo julkaista täällä nuo itse väsätyt joululahjat. Ja serkulle tiedoksi, että jos et ole vielä hakenut sitä pakettia mistä pistin tekstarin, niin älä lue enempää.

Ompelukoneelle tuli käyttöä kun tein neljä tablettia ja kaksi kaitaliinaa. Kaitaliinaa voinkin suositella projektiksi kaikille, siinä tarvii ommella vain kaksi saumaa. Helppoa kun mikä!

Ompelin myös kassin (tai pari, yksi meni Ameriikkaan enkä tietenkään muistanut ottaa kuvaa siitä) ja sitten askartelin parit heijastimet. Ensin piti tehdä sellaiset hienot ruusukerintakoruheijastimet, mutta pään sisällä ollut visio ja toteuttamiskyvyt eivät sitten yhtään kohdanneet. Tyydyin hieman helpompaan versioon (kauheen kätevää kun kaupasta sai tuollaisia valmiita huopasydämiä).

Lisäksi ehdin tehdä kahdet tumput. Tai miten sen laskee, toiset tumput olivat ne murheenkryynit joissa tein kolmasti sen päättelyn että sain muutakin aikaan kun kaksi oikean käden lapasta.

Itse sain kauheasti hyviä lahjoja, joista kuitenkin se eniten vaivaa antajalleen aiheuttanut tässä. Tässä tunnetaan lahjan saaja todella hyvin. Lahjan saaja pitää sekä kohvehdeista että hihhihhii-huumorista:

Hyvää ja rauhallista joulua kaikille!

Ah, joulu. Ylensyöntiä, ylenpalttista juustojen massuttamista (tiiätte kun muotiblogeissa aina “kotiutetaan” jotain, niin mun mielestä ruokia vois massuttaa, tai jos keksii paremman termin niin ehdottakaa, mahauttaminen kuulosti vähän hassulta) ja yllinkyllin konvehteja. Niistä on joulu tehty. Ja tietenkin paketeista. Mä tykkään paketoida ja hankkia ja tehdä lahjoja. Tietenkin on ihan parhautta saada lahjoja, mutta ihan tosi kivaa on miettiä että mitäs ja kelle ja uu tykkääköhän se. 

Paketointi onnistui tänä vuonna vielä apukäsien läsnäollessa, mutta ensi vuonna homma tarvinnee hoitaa yöllä. Ja keksiä joku hyvä lahjapiilo. Mulla taitaa olla kyllä jo hyvä keksitty, koska parhausihminen ei muuten meinannut keksiä tämän vuoden lahjapiiloa. Ellei olisi sattunut olemaan kulman takana kun vein sinne pakettia. Mutta lapset lienevät uteliaampia…

Ruuan lisäksi on tietenkin tehty joulutorttuja ja syöty piparitaikinaa. Piparitaikinaa olisi vielä pakkasessa, mutta en tiiä haluanko pilata sitä paistamalla. Tein kuitenkin juustokakun jälkiruuaksi huomista varten, joten jotain hyvyyksiä joulutorttujen lisäksi on luvassa. Ja kinkkukin on uunissa. Aamulle jäi enää riisipuuron teko ja munalaatikko, mutta ne ovatkin nopeita hommia. Sitten voidaan vaan relata ja odotella koska amma ja afi ja enopoika päräyttävät auton pihaan ja saa alkaa avaamaan lahjoja kuusen alta.

Johtoisa joulukuusi! Mun eka ihan oma oikea kuusi. Se on harmillisenkin suora, pörheä ja sopivan lihava. Ei yhtään niinkuin sellainen vähän vino ja vähän harva ja vähän kiero millainen kuusen pitäisi oikeastaan olla. Mutta onhan tuo nyt nätti! Koristeiksi kaivelin lähinnä alekoreista palloja ja hopeanauhaa, paperitähdet ovat ja jotenkin mukavan rauhallisia. Oravakoriste onkin #teammomfien pikkujouluista lahjaksi saatu, ja pääsi heti sitten tositoimiin kuusen latvaan.

Onneksi nyt on kaikki siivoushommat tehty, siivousassistentti on tarkistanut sohvan alustan ja sen riittävän puhtaaksi todennut:

Hyvää joulua kaikille!

Suht onnistuneet jouluvalmistelut

Tykkään tehdä itse lahjoja. Tänä vuonna se korostuikin oikein kivasti. Tein nimittäin tumput. Ja kätevästi tein kaksi oikean käden lapasta. No eipä siinä, puretaan toisen päättelyt ja tehdään uusiksi. Tein taas oikean käden version. Kolmas kerta toden sanoi ja nyt on lapaset paketissa.

Nyt kun löytäisi vielä yhden pussin missä on pari askarreltua lahjaa, niin olisi tämä paketointihomma mahdollista saada päätökseen. Mutta kun en nyt vaan löydä sitä pussia. Huoh.

Suuri #dieettilakko2014

Karkkilakko, herkkulakko, suklaalakko, jätskilakko. Tuttuja kaikille, eikö vain? Entäs moniko on (nyt ollaan rehellisiä siellä eikä selitetä silmät kirkkaina että broileri ja raejuusto ovat joulunakin herkkuruokaa) mättänyt joulupöydässä itselleen syömismorkkiksen? Mullahan on tässä (mahtipontisen huonosti etenevä voisin lisätä) dieetti menossa. Ja joulu on tulossa. Ja jouluun vaan kuuluu piparkakut ja juustot ja kalat ja laatikot ja kohvehdit ja pähkinät ja sohvalla makaaminen. Ja glögi, ja saunakalja, ja ruokaviini. Toisin sanoen, kauheasti kaloreita. Ihan kauheasti. Mutta on ihan turha soimata itseään siitä, että kerran vuoteen viettää yltäkylläistä juhlaa. Jos normaalisti arkena syöt tavallista perusruokaa, reippailet ja elät ihan normaalisti ja terveellisesti, niin älä murehdi siitä että jouluna vähän lähtee lapasesta. Entä sitten? Viikko vuodessa ei vielä tuhoa mitään. Ei kertakaikkiaan mitään.

Minä en aio tänä vuonna potea sitä huonoa omatuntoa ja syyllisyyttä siitä että natustan konvehteja sitä tahtia että heikompi ravintoneuvoja pyörtyy. Tästä syystä julistankin dieettilakon 2014 alkaneeksi!

Suosittelen lakon aloittamista heti, ja päättämistä kun jouluruuat ja kohvehdit on syöty. Hyvää dieettilakkoa kaikille! Kertokaahan miten projekti etenee vaikka täällä tai instagrammissa (blogin löytyy tunnuksella by_sanumaria), tahi blogin FBsivuilla!

Pienet konjakit ja muita hyviä lastenlauluja

Nythän on niin että sekä minä että parhausihminen ollaan diplomi-insinöörejä, eli eläkkeellä olevia teekkareita. Molemmat ehtivät kuluttaa koko rahalla teekkarikulttuuria. Teekkarikulttuurin olennaiset osat ovat saunominen ja laulaminen (lauletaan mielummin kovaa kuin oikein). Laulut osaan vieläkin enemmän kuin hyvin, huomasin tämän syksyllä vuosijuhlissa kun laulukirja oli jäänyt kotiin ja ilmankin sujui oikein hyvin. Ongelmaksi muodostuu nyt hieman se, että noille tytöille ei nyt ehkä ihan kaikkia lauluja voi laulaa teekkarisanoituksilla. Otetaanpas muutama esimerkki.

“Pienet konjakit, pienet konjakit ne lystikkäitä on. Ei oo korvia, ei oo korvia, ei häntää laisinkaan..” Että siitäs saitte sammakot. Ehkä jossain murteessa konjakki on synonyymi sammakolle.

Mörrimöykyt kuusen alla jää myöskin toiseksi: “Tiu tau tiu tau tilitali tittan juodaan rommia kolalla, sitten kun ollaan koko pullo juotu niin ollaan perseet olalla.” Ihan on eri mörrit kyseessä, mutta minkäs teet kun niitä oikeita sanojakaan ei vaan muista.

Bussimatkoillakin kannattaa olla varovainen: “On meillä hauska setä nyt bussikuskina, kun setä ajaa bussia on näky komea. Kas näin heiluu bussi/kaatuu tolppa/lentää mummo/kuolee kissa/näkyy tutka/vietiin kuski..” Toiset laulaa täti Monicasta ja meidän tytöt väittää että ihan väärä biisi.

Onneksi tytöt oppivat myös ruotsia, monet iloisista juomalauluista kun lauletaan tuolla toisella kotimaisella.

Minnet, jag har tappat mitt minne! Är jag svensk eller finne? Kommer inte ihåg. 

Inne, är jag ut eller inne. Jag har luckor i minnet. Sån’där små alkohol.

Onneksi sentään jotkut laulut ovat salonkikelpoisia. Tästä voikin jokainen opetella itselleen Pieni Undulaatti -laulun.

 

Oon pieni undulaatti vain, ja aina niin nälkäinen. 

Mun kotiväki, mun kotiväki, se on niin saita. 

Ne syöttää silliä aina vaan, mä sitä en halua. 

Vaan haluaisin, vaan haluaisin, Coca-Colan ja jätskin.

Ei mietitä mitä sitten tulevassa päiväkodissa mietitään mitä kotona vaan tarjotaan ruuaksi joka päivä.

Kylmä murha, ja vähän asiaa lauluista

Päästiin eilen viettämään puolison  parhausihmisen (edit: ko. henkilö kävi urputtamassa arvonalennuksestaan, joten vaihdetaan termi) kanssa ihan kahdenkeskeistä päivää ja iltaa. Lasten amma tuli hoitamaan tyttöjä ja me päästiin treffeille. Päivä aloitettiin matkalla Tampereelle, ja muistin jo puolivälissä matkalla asemalle miten tuskaa on kulkea koroilla kun noin puoleentoista vuoteen ei ole edes vilkaissut korkoihin päin. Saatiin häälahjaksi lahjakortti Tampereen teatteriin ja nyt jo saatiin aikaan mennä katsomaankin jotain esitystä. Kumpikin meistä kävi katsomassa loppuvuoden kohokohdan, NääsPeksin esityksen, tuossa marraskuussa, joten improvisaatio/farssi/komedia/musikaaliosasto oli jo täynnä tälle vuodelle. Siispä valittiin jotain vähän muuta, ja mentiin katsomaan jännitysnäytelmä Kylmä murha. Ja se oli kyllä mainio! Vaikka mä elän brittidekkareista ja luen noin kymmenettä kertaa läpi Poirot&Marple-kirjojani, niin silti en osannut arvata miten näytelmä päättyy. Esa Latva-Äijö ja Jukka Leisti olivat aivan mahtavia, ja suosittelen kyllä esitystä lämpimästi.

Lämpimästä nokkelasti päästäänkin aasinsillalla mun vaatteisiin. Normaaleita kotivaatteita kun on turha täällä esitellä (vai kuka oikeasti haluaa nähdä kuvan harmaista veluuuuurverkkareista ja harmaasta t-paidasta?), niin esitellään sitten tällaiset vermeet jotka nyt vedettiin päälle kun tarvittiin sitä parempaa seppälää!

Punainen villakangastakki on hetken mielijohdeostos jostain vuodelta 2003 tai 2004. Olin kyllä jo etsinyt pitkään hupullista, eimustaa villakangastakkia, mutta mielijohdeostoksen takista teki lähinnä sen hinta. Muistan sen olleen kyllä kallis, vaikka veronpalautusrahoista vielä jäikin silloin. Takki on kulkenut mukana siis noin 10 vuotta, ja olen vähän sitä “pienentänyt”. Siirsin nappeja kun takki kävi liian isoksi..

Takin alla taas oli Nanson mekko, jota en oikein ole viitsinyt käyttää aiemmin. Mutta se oli (yllättäen) tosi mukava päällä (no hei se on trikoota) ja näyttääkin kivalta. Saappaat taas lähinnä sattuivat joka hetki kun en istunut, ja niissä oli kamala kulkea mukulakivillä, mutta mitäpä sitä nyt ei parempaaseppälää-fiiliksen vuoksi tekisi.

Teatterista mentiin vielä syömään, ennenkuin hypättiin bussiin ja kurvattiin takaisin kotiin päästämään amma kotimatkalle. Tultiin kuulemma ihan hyvään aikaan, kaikki osatut joululaulut olikin jo laulettu läpi. Onneksi eivät tyttöset vielä muista biisien sanoja, sillä mä en kertakaikkiaan muista mitään. Viimeksi lauleskelin että “joka ilta kun lamppuu sammuuuu ja saapuu sininen yö ja sininen matti saapuu ja sininen sininen siii, on sillä sininen jooookuu ja sininen sininen pää”. Kyllä se tästä!

Kyllä minua on jumalauta taas niin loukattu

Aina välillä tulee uutisvirrassa esiin aihioita, joita ensin tulee ihmeteltyä että mitäs nyt taas. Sitten tulee (tiedän, olen idiootti) luettua blogikommentteja aiheista ja uutisten kommentteja. Ja sitten lähinnä alkaa vituttamaan muut ihmiset.

Minkä ihmeen takia nykypäivänä ihmiset ovat niin itsekeskeisiä, että ihan kaikki kritiikki ja kommentointi ja uutisointi mistä tahansa aiheesta on kirjoitettu juuri minua kritisoimaan? Otetaan esimerkiksi se Kuopiossa neuvolassa jaettu lappunen, jossa oli ylöskirjattuna vauvaperheen päivärytmi. Ihmiset, joille lappua ei ole annettu ja joiden elämää se ei koske mitenkään päin, vetivät jalkapallon kokosen herneen nenäänsä. Koska nyt on minun tapaani elää loukattu. Kuulkaa, kun ei ollut. Luin itsekin sen lapun ja totesin lähinnä että no onhan tää nyt aika tarkka, ei meilläkään ihan näin mene vaikka ihan hyvä rytmi onkin kasassa. Toiset lukivat lapun ja loukkaantuivat verisesti. Niinkun siis miksi? Tänään Iltalehdessä (linkki ylempänä) oli neuvolan kommentit kyseiseen lapuskaan, ja siellä todettiin että lappu on keskustelun pohjaksi ja esimerkki, ei pakotettu ohje. Ja toivottiin ettei sitä ole ilman keskustelua vain jaettu. En vaan voi käsittää, miksi ei voida todeta että niin, no ehkä joku toinen voi tarvita tällaisen päivärytmin tai jollain toisella tää toimii, vaikka meillä toimiikin tää toinen juttu sen sijaan että vedetään kauheat kilarit ja loukkaannutaan verisesti?

Toinen esimerkki esiintyy aina kun puhutaan tasa-arvoisesta avioliittolaista. Että kyllä on minun avioliittoani ja elämääni nyt loukattu kun minulle kaksi tuntematonta ihmistä saa mennä naimisiin keskenään. Että kyllä minua nyt niin tässä koetellaan ja sorretaan. Kun kyse ei ole sinusta, vaan niistä sinulle tuntemattomista ihmisistä.

Ihmiset, pää pois aunarista. Maailmassa on muitakin tyyppejä kuin sinä.

Disclaimer 1: Tiedetään, joka asiaan löytyy poikkeus ja varmasti siis löytyy joku jota on kohdeltu neuvolassa väärin tässä asiassa, mutta noh, niin vaan käy. Loukkaantumisen jälkeen kannattaa ehkä ottaa asia puheeksi siellä neuvolassa.

Disclaimer 2: Itsehän muuten urputin kun neuvolassa ei puhuta isälle. Huono urputus, koska nykyinen neuvolahoitaja puhuu. Että vähän suotta yleistin. Mutta kun se otti päähän :D

Uudet kiesit

Ennen lapsia en tiennyt tasan mitään lastenvaunuista. En kyllä tiedä mitään vieläkään, mutta tuossa noin vajaat puolivuotta kärryteltyäni neljä vuotta vanhoilla vempeleillä totesin että onhan ne nyt aikamoisen raskaat. Eniten ehkä meni kuppi nurin siihen kun rattaissa oli yhtenäinen kuomu. Ja Veuhka kun ei oikein arvosta että jos sattuu heräämään vaunulenkin aikana eikä nää ulos. Pari kertaa työnsin vaunut kotiin ja kannoin toista ipanaa sylissä ja totesin että mitähän jos nyt etsisi sitten sellaiset vaunut joissa olisi erilliset kuomut. Ja löytyihän sellaiset. Vaatimattomasti noin 800€ hintaankin uutena. Että se sitten vähän siitä. Mutta eipä hätiä mitiä, kaveri vinkkasi kyseisistä vankkureista jotka irtoaisivat käytettyinä kolmella sadalla, ja oikeastaan kaupat olikin tehty siltä istumalta.

Nyt meillä on käytössä sitten Bumbleriden Indie Twin, ja ainakin toistaiseksi yhteiselo on ollut sujuvaa.

Plussia:

  • Keveys. Vaunut rullaavat näppärästi, kääntyvät helposti ja kaupassa käynti onnistuu hyvin (toisella kädellä raahataan perässä ostoskärryä ja toisella työnnetään vaunuja..)
  • Omasta mielestä tilava tuo tavaratila. Viisi kiloa porkkanaa/kauppakassi ja kangaspaketti kulkevat ihan helposti mukana.
  • Erilliset kuomut. Jos toinen nukkuu niin kuomu vaan alas, ja killittäjälle taas maisemat esille.
  • Kahvikuppiteline. Siis ihan oikeasti, nerokasta väkeä siellä Bumbleriden suunnitteluosastolla.
  • Karkkitaskut. Tuossa noitten kuomujen takana olevat vetoketjutaskut, kuin tehdyt matkaeväskarkkien kuljettamiseen. Siis jos söisin karkkia. Krhm.

Miinuksia:

  • Taiteltuna vievät aikamoisesti tilaa, mutta mitä voi odottaa tuplavankkureilta.
  • Vanhat lämpöpussit eivät heittämällä sovi, enkä millään viitsisi ostaa uusiakaan… Ehkä näytän vanhoille lämpöpusseille vähän saksia niin homma toimii taas.

Kyllä nyt kelpaa kärrytellä! Pakko kyllä sanoa että en kyllä ikinä olisi ostanut näitä uutena kaupasta, musta 800€ on vaan ihan käsittämättömän paljon rahaa lastenrattaista.

Huomioita Linnan juhlista

Nyt on Linnan juhlat katsottu. Perinteisiin kuuluu napostella samalla kun seuraa juhlia (siis tuijottaa pukuja) ja arvostelee pukuja netissä kavereiden kanssa. Joskus arvostelua on tehty ihan livenä sohvalta, mutta näin kun kaikki ovat vähän siellä sun täällä niin IRCarvostelu toimii mainiosti. Tänä vuonna oli yllättävän vähän mitään SIIS VOI KAUHEE MITÄ IHMETTÄ-pukuja. Masentavan vähän. Vähän jopa harmitti tämä. Mutta ei se mitään, silti löytyi kauhisteltavaa, naurettavaa ja ihasteltavaa. Aloitetaan rääpiminen kauhisteluista.

Kauhistus 1: lysyhartiat ja surkea ilme. Mikään asu ja kampaus ei toimi, jos kantajansa kulkee hartiat kumarassa ja naama mutrulla. Ihan tosi tosi moni vieras näytti hassulta kun ryhti oli lysyssä ja ilme näytti lähinnä siltä että “miksi en ole kotona collareissa syömässä ja katsomassa tätä telkkarista”. Sekä miehillä ja naisilla. Ryhti, ryhti ja ryhti. Oikeasti.

Kauhistus 2: kalmanharmaa. Sellainen “greyge” eli harmaanbeige mahtoi olla melkoinen suosikkiväri. Mutta jos niinkon kalpeaan talvi-ihoon yhdistää kalmanharmaanbeigeä niin ei se kyllä tilannetta paranna. Seiniin tietty maastoutuu hyvin, mutta ei sitä nyt tarvi värien puolesta näyttää seinälaastin parhaalta kaverilta. Oli siellä onnistuneitakin ihonvärisiä asuja, mutta harvassa olivat.

Nauratus 1: kinkkuverkko. Ehkä olen vähemmistössä, mutta kun ihmisellä on hieno iltapuku ja sen päälle on lisätty mustaa pitsiä, mulle tulee mieleen  lähinnä joulukinkkuverkko. Voi tietty olla että mulla on jotain ysärimuotitraumoja, mutta silti.

Nauratus 2: teinimekko aikuisella. Ja teinimekolla tarkoitan sellaista pukua, joka sopisi vaikka prom-juhliin tai vanhojen tansseihin. Näitä näkyy aina joka vuosi muutama, ja johtunee puhtaasti siitä että Suomessa jos et halua teettää pukua tai kaapista ei sopivaa löydy, niin kauppojen valikoimat ovat ehkä aika huonot.

Kestoärsytys 1: Pliisut kampaukset ja meikit. Jos arkityyliin kuuluu sileä polkkatukka, niin juhlaan voisi ehkä koittaa kiharaa tai hiuskoruja tai jotain ekstraa. Ja juhlameikki voi olla myös vahva, muuten se kontrasti juhlavan puvun ja arkipään välillä on aika suuri. Ja miehet, sen tukan voi myös asemoida kivasti, ei sen tarvi heilua vapaana ja vallattomana kuin jääkiekkopelin jälkeen. Puhun Teemu Selänne sunsta.

Kestoärsytys 2: Epäsopiva puku. Näitä tuli taas vastaan. Jos puku puristaa selkään siivet, luo efektin kahdesta tissiparista tai tissit itkevät kahleissaan/heiluvat missä sattuvat, puku saattaa istua vähän huonosti. Tämän ärsytyksen tunnusmerkki on se että yleensä liian pienen puvun valinnut on ihan normaalipainoinen tai jopa hoikka. Mun mielestä puku on myös epäsopiva kantajalleen, jos katsojaa pelottaa että kaula-aukosta pullahtavat tissit esille pienen kumarruksen ansiosta tai jos katsoja miettii peppuzoomkamerassa (Yle hei, se on aika noloa kun zoomaatte kättelystä poistuvaa naista persuksiin) että “tolla ei taatusti oo alushousuja kun hyllyy noin”. Tosin sitä hyllypyllyä todella paljon nolompaa on se zoomaaminen. Sopivat alusvaatteet ja Ylen puolesta hieman ajatusta touhuun niin asia ratkeaa sillä.

Ihastelu 1: Symppikset rouvat. Tiiätte kyllä, ne tavallista kansaa edustavat viisikymppiset rouvat. Joilla on tukka laitettu, meikki mietitty, kauniit korut ja hienot mekot. Ne ovat vaan niin symppiksiä. Kasvoilla on aito ilo ja kunnioitus ja vaikka juorulehtien “äänestä juhlien kuningatar”-juttuihin eivät koskaan päädykään, niin nää on mun suosikkeja aina.

Ihastelu 2: Käsivarsien peittäminen. Jokainenhan saa pukeutua miten haluaa, mutta mun mielestä paljaat käsivarret kuuluvat enemmän nuorille. Itsekin jos juhliin pitää mennä, kaipaan jotain hartiahuivia käsivarsia peittämään jos mekossa ei ole mitään hihoja. Kyse ei ole siis siitä että allit pitää peittää, mutta on jotenkin juhlavampaa jos ne on peitetty. Nyt oli monella kauniita huiveja ja shaaleja tai hihallisia pukuja, ilo silmälle!

Oma suosikkipukuni olivat Jaana Pelkosen vihreä puku ja Anniina Enbusken vaalea puku. Molemmat puvut sopivat kantajilleen loistavasti!

Puoli vuotta vauvuutta

Voisin sanoa kliseisesti että “siitä on jo puoli vuotta, niin se aika rientää”, mutta enpäs sano. Sen sijaan veikkaan, että seuraavat puoli vuotta rientävät. Jotenkin tuollaisten ihan minivauvojen kanssa kotona oleminen on kyllä vaan jumittavaa, hidasta ja kerta kaikkiaan tylsää. Nyt kun typyt ovat menossa mukana ihan eri meiningillä ja touhuavat kaikkea mistä niitä pitää pelastaa (esim. sohvan alta) alkavat päivätkin edetä vähän nopeammin.

Kesäkuussa meille muutti pari typyä. Kaikki aika meni ihmettelyyn ja kaiken uuden opetteluun ja “toivottavasti tää ei mee rikki”-panikointiin. Uudet isovanhemmat ja jo vauvoihin tottuneet isoisovanhemmat ja serkut ja tädit ja sedät ja enot ja kaverit kävivät kylässä toteamassa ett onpas ne pieniä. Itse olin henkilökohtaisesti sitä mieltä että ihan riittävän isoja olivat, mutta eipä multa kukaan mitään kysellyt aiheeseen liittyen. Se oli oikeasti (ja on) ihanaa, ei oo kukaan tentannut mua siinä määrin mitä ennen synnytystä.

Heinäkuussa hengailtiin pääasiassa varjoissa, katottiin jalkapalloa ja nautiskeltiin kesästä. Vaunulenkit jäivät vähän vähiin kun oli vaan liian kuuma, ja eräät saivat hepulit aina vaunuissa kun ei sieltä nähnyt mitään. Päivät olivat pitkiä mutta aurinkoisia. Bikinihengailu tosin oli (ja on) suljettu suunnitelmista, mutta mitäpä nyt siitä sitten kun asialle ei mitään voinut. Pääsin myös vähän jo liikkumaan, tosin en oo vieläkään saanut mitään hyvää rutiinia aiheesta aikaan.

Elokuussa naureskeltiin maailman menolle ja katsottiin Areenalta jalkapalloa (vaikka kisat olivatkin jo päättyneet). Vauvojen arjen suhteen asiat sujuivat iisisti, tytöt nukkuivat yönsä hyvin (vain pari heräämistä) ja muutenkin keskittyivät lähinnä vaan söpöinä olemiseen. Rankkaa tuo vauvan elämä, kerta kaikkiaan…

Syyskuussa testattiin ostoskärryjen kaksosominaisuuksia. Ei häävit. Tosin säästin aika paljon kun kärryt olivat lähtökohtaisesti jo täynnä. Tyttöjen kanssa kaupoilla ja muualla kulkeminen vankkureiden kanssa alkoi sujua, ja kelitkään eivät enää paahtaneet kaveruksia vaunuihin. Luultavasti silti toppasin tyypit ihan liian paksuihin vaatteisiin, ja niillä oli ihan kamalaa.

Lokakuussa jatkettiin lenkkeilyjä ja päiviin alkoi löytyä hyvä rytmi. Tosin joka kerta kun rytmi ns. vakiintui (eli ainakin kahtena päivänä tehtiin samat jutut) tytöt keksivät että ihan paska rytmi, riekunkin tänään koko yön. Juhlittiin nimppareita ja amman synttäreitä ja kaikenmoisia menoja oli. Odottelin että koska mun kiltit vauvat vaihtuu niihin joka paikassa huutaviin, mutta ei kukaan käynyt vaihtamassa.

Marraskuussa on tehty hampaita ja opeteltu istumaan, syöty soseita ja rakastettu mangoa. Sekä kaikkia rapisevia pusseja. Ja oltu yhä kilttejä. Se kiltteyshomma on kyllä hassua. Jotenkin tulee aina vähän olo että ei oikein pääse “äitikerhoon” kun vauvat vaan on ja nauraa ja syö ja nukkuu yönsä. Ehkä jos ne kiukkuaisi ja huutaisi ja olisi tuhannen väsynyt ja olisi vaikeaa niin sitten? Yleensä oon vaan hiljaa niissä keskusteluissa kun äidit kisaavat kenellä on ollut kaikkein rankinta. Luultavasti se tuntuisi vittuilulta jos sellaiseen keskusteluun menisin sanomaan että “no just nukuin ite 9h yöunet ja tytöt piti herättää että ehdittiin ajoissa neuvolaan”.

Mutta niin, puoli vuotta on nyt takana, vielä viisi kuukautta kotona olemista edessä ja sitten uudet haasteet koittavat kun pitääkin mennä aamulla töihin eikä voi notkua yöpuvussa puolille päivin. Aloin kyllä jo valmistautua, ostin harjan!