Monthly Archive: October 2015

Kutimien kilinää

Innostuin jotenkin ihan eri tavalla taas Ravelrystä, kun satuin poikkeamaan siellä tässä pari kolme viikkoa sitten. Liityin erilaisiin ryhmiin, merkkailin jotain lankojakin kokeeksi sinne että tällaisia on varastossa, listasin monen monta uutta suosikkia ja aloitin myös projektikansion ylläpidon. PicMonkey CollageTyönalla on esimerkiksi villasukat, joihin sain idean tästä ohjeesta. Sen lisäksi värkkäsin serkulle synttärilahjaksi muhkuisan pipon. IMG_8164Nopeatekoinen, eilen aloitin ja tänään sain valmiiksi. Pipo on isompi kuin mitä kuva antaa odottaa, se jää pussittamaan aika reilusti kun kiskaisee päähän. Ohje tähänkin löytyi Ravelrystä. Aloitin tekemään itselle myös samanlaista, väri tulee omassa olemaan vain harmaa. Ei sillä etteikö noita keskeneräisiä olisi useampia. Mutta on hauskempaa aloittaa uusi projekti kuin jatkaa vanhaa :D

Jos joku sattuu Ravelryssä hengailemaan, niin pistäkäähän kaverikutsua mulle!

Hiipuva kirjoitustahti

Ei ehkä ole ihan niinkään, ettäkö mulla ei olis mitään kerrottavaa tai sanottavaa. Mulla ei vaan oikein ole aikaa istua alas kirjoittamaan postauksia. Kotona mua ärsyttää jostain syystä ihan suunnattomasti jos illalla kun ollaan kaikki kotona ei olla yhdessä vaan netissä, joten ollakseni itse vähemmän ärsyttävä muille, kone saa pysyä kiinni siihen asti kunnes tytöt menevät nukkumaan.

Kun tytöt on nukutettu, kellahdan joko itsekin unille tai sitten jumitan neuletyö kädessä sohvalla. Niin tai näin, postauksia ei ilmesty eetteriin. Mutta huoli/ilo pois, en ole mihinkään katoamassa. Nyt vaan pitää saada tuo prkln huivi valmiiksi, jotta voin sitten kirjoitella enemmän. Tai aloittaa uuden projektin.

Niin ja hei neulojat(tm), ravelryssä sanumaria. Ne tietää jotka tietää.

Ja kuten kunnon blogistin kuuluu, jätän tähän loppuun kysymyksen, johon kukaan ei vastaa (se on aina yhtä hauskaa kun kysymyksen perässä lukee “0 comments”) :D

Haittaako että jäpisen vähän harvemmin nykyään? Vai onks ihan sama?

Miksi se koululiikunta on niin kamalaa?

Ihan hirvittävän moni 30+ -ikäinen ihminen jaksaa aina liikunnasta puhuttaessa mainita, miten koululiikunta oli aivan kamalaa. Ja myönnetään heti alkuun, että ei se tamburiinin tahdissa ympyrää kävely nilkkoja ojentaen ehkä ollut ihan niin hauskaa kun vaikka luistelu. (Mutta toisaalta, mikään ei ollut niin kivaa kuin luistelu.) Olen tässä vähän pohtinut näitä juttuja, ja tullut seuraaviin johtopäätöksiin:

  • Koululiikunta ei ollut kivaa, koska ei ollut missään hyvä. Eihän se nyt aikuisenakaan oo kivaa harrastaa jotain, missä on huono. Joten en itsekään nauttinut esimerkiksi telinevoimistelusta lainkaan, koska olin siinä ihan tosi huono. Eikä ringeten peluu varmasti ollut hauskaa niille, joilla luistelutaidot olivat kehnot ja pelisilmä olematon.
  • Koululiikunta ei ollut kivaa, koska lajit olivat hanurista ja välineet vielä enemmän syvältä ja poikittain. Ikiaikaiset traumat hiihdosta sain joskus muistaakseni kolmannella luokalla tai niillä main. Ensin voisi kysyä että “mikä voitelu?” ja sitten miettiä että olikohan ihan hauskinta hiihtää merenjäällä, jonka päällä ei juurikaan ollut lunta. Ja ne välineet. Jos ei ollut omia kamoja (sukset, luistimet, pesisräpylä, jne jne), ne piti lainata koululta. Ja ne taas kyllä varmasti tappoivat sen ehkä vähäisenkin innostuksen hivenen lajia kohtaan. Entäs sitten ne lajit? Toki näissä tulee aina vastaan mahdollisuudet, että mitä edes voi tehdä. Mutta kyllä siitä yleisurheilustakin varmaan jotenkin voi saada mielenkiintoista?
  • Koululiikunta ei ollut kivaa, koska liikunnalliset tyypit määrittelivät tahdin. Noh, toiset ovat jossain hyviä ja toiset ei. Ja jotkut valitaan aina vikana. Mutta jos valittaisiin joukkueita matikkakisaan, joku jäisi siinäkin viimeiseksi. On enemmän opettajan tehtävä hoitaa, että mitään tuollaisia “aina vikana joukkueeseen” -tilanteita ei tapahdu. Muistan että jossain kohtaa jos joku oli jossain hyvä (vaikka kun pelattiin koripalloa, niin ne jotka sitä harrastivat), hänestä tehtiin jonkinlainen apuope aina välillä. Se oli aika hyvä systeemi, itsekin “opetin” luistelemaan kun jäällä oltiin.
  • Koululiikunta ei ollut kivaa, koska mitään ei erityisesti opetettu. Tää on ehkä se isoin ongelma. Miten vaikka voimistelusta voi tulla edes mukavaa, jos kukaan ei oikeasti opeta mitään? Tehdään vaan erilaisia suorituspaikkoja että tässä tehdään kuperkeikkoja, tässä tehdään kärrynpyöriä ja tässä sitten leikit renkailla. Mutta kukaan ei vaikka näyttänyt että mitenkä sen takaperinkuperkeikan oppii. Itse opin sen vasta tuossa pari vuotta sitten, kun kävin Poleacademyn akrotunnilla (voin muuten lämpimästi suositella). Kun joku vihdoin opetti että miten se tehdään. Eikä kukaan oikeasti opettanut pelaamaan vaikka lentopalloa. Annettiin vaan pallo, näytettiin että näin se pallo lätkäistään liikkeelle ja sitten vaan pelaamaan.
  • Koululiikunta ei ollut kivaa, koska edellisestä kohdasta huolimatta kaikkea osaamista kyllä testattiin. Ihan vaan kysyn, että eikö se ole vähän epäreilua arvostella toisen takaperinkuperkeikka, kun sitä toista ei ole oikeastaan edes opetettu tekemään koko keikausta? Tai Cooperin testiäkin olisi voinut harjoitella. Juostaan eka vaikka vain se 12min ilman mitään testaamista. Ja sitten toisella kertaa vähän lujempi vauhti. Ja sitten vasta se testi.

Koululiikunta, aina kuuma peruna. Seuraavaksi voidaankin jutella siitä että pitääkö liikunnasta antaa lainkaan numeroa, koska huonot numero liikunnasta voi aiheuttaa huonoa itsetuntoa. Mitenkäs jos joku saa matematiikasta huonoja numeroita, se taas on ok?

Treenimokat, eli noloudesta pääsee nopeasti yli kun tarpeeksi mokaa

Lilyssä blogikotiaan pitävä Pumpui huuteli postauksessaan treenimokien perään. Niitähän riittää. Voi veljet. Yllättäen suurinosa liittyy luisteluun, ja muutamia muitakin on.

Bambi liukkaalla jäällä. Jäälle mennessähän on tapana ottaa luistimista teräsuojat pois. Sen sijaan jos pamauttaa kentälle suojat jalassa, saa kätevästi aikaan hienon bambi-efektin. Ja nyt kyse ei ole sulokkaista silmistä, vaan siitä kun jalat lähtevät neljään eri suuntaan samanaikaisesti ja ahteri kohtaa jäänpinnan nopeammin kuin yliäänikone.

Onks toi ilman alushousuja? Jossain kohtaa mulla oli tapana pitää treeneissä ihonvärisiä paksuja trikoita, mustia mikrosortseja ja lyhyttä trikoohametta. (Ja oli mulla paitakin tietty.) Eräänä päivänä sitten treenikassia penkoessa huomasin että ne hiton sortsit olivat jääneet kotiin. Aiheutin joukkuetovereissa spontaaneita repeämisiä erilaisia jalannostoja tehden ja seuraavalle jäävuorolle tulleet jääkiekkoilijat hämmentyivät kovasti ja laidalta kuului kommentti “onko toi ilman alushousuja tuolla häh”. Sanomattakin selvää että sen jälkeen on ollut kaikki housut mukana. Ja kyllä mulla nyt alushousut oli, ne eivät vaan näkyneet sieltä ihonväristen trikoiden alta.

Miten noin voi kaatua? Mietin tätä seuraavaa yhä tänäänkin, koska en vain ymmärrä miten on mahdollista onnistua kaatumaan niin pahasti kun seisoo jäällä paikallaan. Seisoin siinä muina luistelijoina ja yritin käsiä huitomalla selittää valmentajalle että “mutta kun mää tuun tuolta täysillä ja sit mun pitäskin olla menossa tonne ja en mä vaan pysty”, ja seuraavassa hetkessä tuijotin hallin lamppuja jäänpinnasta. Erikoisinta tässä kaatumisessa oli, että sain haavan oikean reiden ulkosyrjään vasemman luistimen terästä. En tänä päivänäkään ymmärrä, miten mun jalat edes taipuivat niin että se onnistui. Polvikaan ei mennyt mitenkään sijoiltaan tai muuta, vaikka tuon seurauksena terveyskeskuksessa kävinkin. Toisaalta kuljin kepeillä joka talvi, joten noita erilaisia kaatumisia sattui säännöllisin väliajoin. Yleensä joko paikaltaan kaatuen tai eteenpäin luistelusta. Tai sitten hypyistä, kas näin:

 

Sen siitä saa, hölmö. BodyPump ohjaajan komeus kostautui karmealla tavalla kun onnistuin kesken tunnin lyömään itseäni tangolla nenään. Mitäs tuijottelin ohjaajaa enkä itseäni peilistä.

Sen siitä saa, hölmö (osa 2). Kaaduin omiin jalkoihini juoksulenkillä, koska jäin kyttäämään oliko tienvarressa seisovassa poliisiautossa Palonen ja Rauma. Ei ollut.

Viiteen laskeminen on yliarvostettua. Muodostelmanluistelun idea on siinä, että 16 luistelijaa tekee samat liikkeet samaan aikaan. Niinkuin yhdessä, yhtenäisesti. Itsehän epäonnistuin laskemaan viiteen, ja pyörähdin ympäri nelosella ja kaikki muut vitosella. Hupsista.

Näitä riittää kyllä, ja jokainen nolotti kyseisellä hetkellä ihan todella. Mutta onneksi noita on niin monta, että ei niitä jaksa enää nolostella. Jos kaatuu niin kaatuu, ja jos lyö itseään tangolla naamaan kun tuijottaa komeaa ohjaajaa niin lyö.

Opin kaveriltani että ikinä ei kannata sanoa että “oho” vaan että “kas noin!“. Joten, kas noin!

Kuin olisi kotiin tullut

Tiiättekö kun on olemassa sellaisia ihmisiä, joiden kanssa vaan on samalla aaltopituudella? Ja on sellaisia paikkoja, jotka vain tuntuvat oikeilta paikoilta olla juuri sillä hetkellä?

Kun lounasaikaan käydään seuraavia keskusteluita, tietää todella tulleensa kuin kotiinsa:

“Mihin mennään lounaalle?”

“Mennään Pylläreihin, siellä on suklaamoussea.”

“Eetvartissa olis kakkua!”

“Onkohan Lepotissa taas sitä valkosuklaahommaa?”

Ja lounaspaikka valitaan tietenkin sen mukaan, missä on a) moussea b) muuten paras jälkiruoka.

Kuin olisi kotiin tullut, kertakaikkiaan.

Nerokasta!

Joskus sitä törmää oikein suunnittelutyön helmiin. Yleensä niihin vähän rumempiin helmiin, niihin joita kukaan oikein ei edes haluaisi. Niinko vaikka se sähkölukko, jossa on käyttöliittymänä yksi (1) ledi. Ledi palaa punaisena, kun ovesta pääsee kulkemaan, ja vihreänä, kun ovi on lukossa. Arvatkaa rykiköö jokainen ovelle saapuva ihminen ovea auki vihreän palaessa? Vaikka loogisestihan vihreä indikoi että “olen valmis, näytä sitä kulkukorttia”. Daa, ette vaan tajuu.

Mutta sitten aina välillä tulee esiin näitä, että ooh, joku on jossain oikeasti miettinyt. Niinkon kun oot kahvilassa. Mihin se kassi pitäs pistää? Lattialle ei viitsis jos on pieni käsilaukku, eikä taas pöydälläkään oikein. Ja jos on kavereita niin naapurituolillekaan ei oikeen kehtaa. Mutta katsokaas!IMG_7976Ei tarvi enää miettiä! Tuostanuin! Nerokasta!

Asioita, joita muistaa kun

on jo aloittanut neulomaan huivia. Isoa huivia.

Huivin alku menee jouhevasti, koska sen tekeminen aloitetaan keskeltä ja huivi levenee kun työ etenee. Eli jossain kohtaa iskee se tunne että ei jumankauta tää kerros ei lopu ikinä. IMG_7991Laskeminen ei enää onnistu, ja kerroksista pitää pitää kirjaa, jotta pitsikuvio ei menisi ihan mäkeen. Vaikka se menee silti. Ja huomaat sen vasta noin 10 kerroksen jälkeen. Jolloin ei asiasta jaksa niin paljoa enää välittää.

IMG_7992Mutta hyvä siitä tulee. Ohjeeseen törmäsin kun googlettelin lahtelaisia lankakauppoja (tähän on syynsä, uskokaa pois), ja ohjeen kautta päädyin myös Pitsiin ja palmikkoon sisälle asti ostamaan langat ja muutakin härpäkettä. Juttu tuosta huivista löytyy täältä (ja kuva siitä millainen siitä pitäisi tulla) ja itse varsinainen ohje löytyy Kotilieden Käsityö-mapuskasta, numerosta 7/2015.