Miksi se koululiikunta on niin kamalaa?

Ihan hirvittävän moni 30+ -ikäinen ihminen jaksaa aina liikunnasta puhuttaessa mainita, miten koululiikunta oli aivan kamalaa. Ja myönnetään heti alkuun, että ei se tamburiinin tahdissa ympyrää kävely nilkkoja ojentaen ehkä ollut ihan niin hauskaa kun vaikka luistelu. (Mutta toisaalta, mikään ei ollut niin kivaa kuin luistelu.) Olen tässä vähän pohtinut näitä juttuja, ja tullut seuraaviin johtopäätöksiin:

  • Koululiikunta ei ollut kivaa, koska ei ollut missään hyvä. Eihän se nyt aikuisenakaan oo kivaa harrastaa jotain, missä on huono. Joten en itsekään nauttinut esimerkiksi telinevoimistelusta lainkaan, koska olin siinä ihan tosi huono. Eikä ringeten peluu varmasti ollut hauskaa niille, joilla luistelutaidot olivat kehnot ja pelisilmä olematon.
  • Koululiikunta ei ollut kivaa, koska lajit olivat hanurista ja välineet vielä enemmän syvältä ja poikittain. Ikiaikaiset traumat hiihdosta sain joskus muistaakseni kolmannella luokalla tai niillä main. Ensin voisi kysyä että “mikä voitelu?” ja sitten miettiä että olikohan ihan hauskinta hiihtää merenjäällä, jonka päällä ei juurikaan ollut lunta. Ja ne välineet. Jos ei ollut omia kamoja (sukset, luistimet, pesisräpylä, jne jne), ne piti lainata koululta. Ja ne taas kyllä varmasti tappoivat sen ehkä vähäisenkin innostuksen hivenen lajia kohtaan. Entäs sitten ne lajit? Toki näissä tulee aina vastaan mahdollisuudet, että mitä edes voi tehdä. Mutta kyllä siitä yleisurheilustakin varmaan jotenkin voi saada mielenkiintoista?
  • Koululiikunta ei ollut kivaa, koska liikunnalliset tyypit määrittelivät tahdin. Noh, toiset ovat jossain hyviä ja toiset ei. Ja jotkut valitaan aina vikana. Mutta jos valittaisiin joukkueita matikkakisaan, joku jäisi siinäkin viimeiseksi. On enemmän opettajan tehtävä hoitaa, että mitään tuollaisia “aina vikana joukkueeseen” -tilanteita ei tapahdu. Muistan että jossain kohtaa jos joku oli jossain hyvä (vaikka kun pelattiin koripalloa, niin ne jotka sitä harrastivat), hänestä tehtiin jonkinlainen apuope aina välillä. Se oli aika hyvä systeemi, itsekin “opetin” luistelemaan kun jäällä oltiin.
  • Koululiikunta ei ollut kivaa, koska mitään ei erityisesti opetettu. Tää on ehkä se isoin ongelma. Miten vaikka voimistelusta voi tulla edes mukavaa, jos kukaan ei oikeasti opeta mitään? Tehdään vaan erilaisia suorituspaikkoja että tässä tehdään kuperkeikkoja, tässä tehdään kärrynpyöriä ja tässä sitten leikit renkailla. Mutta kukaan ei vaikka näyttänyt että mitenkä sen takaperinkuperkeikan oppii. Itse opin sen vasta tuossa pari vuotta sitten, kun kävin Poleacademyn akrotunnilla (voin muuten lämpimästi suositella). Kun joku vihdoin opetti että miten se tehdään. Eikä kukaan oikeasti opettanut pelaamaan vaikka lentopalloa. Annettiin vaan pallo, näytettiin että näin se pallo lätkäistään liikkeelle ja sitten vaan pelaamaan.
  • Koululiikunta ei ollut kivaa, koska edellisestä kohdasta huolimatta kaikkea osaamista kyllä testattiin. Ihan vaan kysyn, että eikö se ole vähän epäreilua arvostella toisen takaperinkuperkeikka, kun sitä toista ei ole oikeastaan edes opetettu tekemään koko keikausta? Tai Cooperin testiäkin olisi voinut harjoitella. Juostaan eka vaikka vain se 12min ilman mitään testaamista. Ja sitten toisella kertaa vähän lujempi vauhti. Ja sitten vasta se testi.

Koululiikunta, aina kuuma peruna. Seuraavaksi voidaankin jutella siitä että pitääkö liikunnasta antaa lainkaan numeroa, koska huonot numero liikunnasta voi aiheuttaa huonoa itsetuntoa. Mitenkäs jos joku saa matematiikasta huonoja numeroita, se taas on ok?

Comments (3)

  1. elina

    Meillä kyllä koulussa opetettiin eri lajeja ja lajivalikoima oli loppujen lopuksi aika laaja. Meillä oli hyvät opettajat, hyvät puitteet, hyvät välineet. Hiihtoon kuului olennaisena osana myös voitelun opettaminen. Minä vain olin ihan surkea. Ei se sitten oikein napannut, kun kaiken oppi niin hitaasti tai ei ollenkaan, ja sitten kun vähän joku sujui niin vaihdettiinkin lajia. Palloilulajit oli ihan pahimpia, koska olin hidas ja kömpelö. Pelkäsin vettä, joten uintitunnit oli ihan painajaista, vaikka opettaja oli tosi ymmärtäväinen ja keksi mulle omia harjoituksia. Mulla oli vielä kivat luokkakaverit, muistan kun kerran (huom. KERRAN koko 12 vuoden aikana) sain pesiksessä takakentällä ollessa kopin, ja kaikki olivat ihan vilpittömän iloisia ja sain onnitteluja vielä tunnin jälkeenkin :D :D Mutta mä en lapsena ja teininä vain nähnyt siinä liikunnassa mitään ideaa. MIksi mennä hikoilemaan, jos voisi saman ajan käyttää vaikka hyvän kirjan lukemiseen? Sittemmin olen löytänyt liikunnasta iloa, kun löysin ne omat lajit ja uskoin, että on ihan ok vaikka haluaa vain juosta ja käydä salilla :)

    Reply
    1. sanumaria (Post author)

      Mulla oli monessa lajissa toi sama, olin vaan huono :D Ehkä aika on kullannut muistot, mutta ei mulle jäänyt kamalia koululiikuntatraumoja (mitenkään vähättelemättä niitä joille sellaiset on tullut) vaikka tosiaan se tamburiini tuli tutuksi :D

      Reply
      1. elina

        Joo, siis ei mullekaan mitään traumoja jäänyt! En vaan tykännyt tai osannut :D Vaikka oli kivojakin juttuja, surkeudestani huolimatta tykkäsin esim. telinevoimistelusta ja ringetestä. Mua ei edelleenkään saa mihinkään hyppelyjumppaan, kun en pysy mukana ollenkaan ja alkaa vaan vi..ärsyttämään, mutta onneksi on sali :D

        Reply

Leave a Comment

Your email address will not be published. Required fields are marked *

You may use these HTML tags and attributes: <a href="" title=""> <abbr title=""> <acronym title=""> <b> <blockquote cite=""> <cite> <code> <del datetime=""> <em> <i> <q cite=""> <strike> <strong>